Kissalan joukko-oppia, populaation hoitoa

Suvi Pohjola-Stenroos ELT, kissapraktikko
Kissaklinikka Felina

Kissapopulaatioksi katsotaan kolmen tai useamman kissan joukkoa. Kissapopulaatioita on erilaisia. Kissalassa on vähintään kolme emoa, joilla teetetään pentuja. Monikissataloudeksi kutsutaan taloutta, jossa asuu useampi kissa, mutta ovat leikattuja ja pentuja ei teetetä. Kissojen vastaanottokodit ovat suuria kissayhteisöjä, joihin päätyvät eksyneet, villiintyneet ym kissat useista eri lähteistä.

Kukin näistä populaatioista on omassa suhteessaan avoin tai suljettu. Kissojen vastaanottokodit ovat eniten avoimia, kissa päätyvät sinne mistä tahansa, minkäikäiset tahansa jne. Suurin suhteellinen avoimuus muodostaa suurimmat mahdollisuudet taudinaiheuttajille sekä pysyä runsaslukuisina että levitä. Monikissataloudessa, jos ei käydä näyttelyissä, eikä kotona vieraile kissoja tai niiden omistajia, on infektiopaine suhteellisen pieni, koska populaatio on suhteellisen suljettu. Kissala, jossa tehdään aktiivista jalostustyötä ja on yhteydet ulkomaailmaan (siitosreissut / näyttelyt) on avoin ja herkästi haavoittuva systeemi, jossa tautipaine on jatkuva uhka.

Yleisiä tarttuvien tautien käsitteitä

Tarttuvien tautien epidemiologiassa on kolme kriittistä kohtaa: taudinaiheuttaja (bakteeri, virus, sieni, alkueläin), otollinen isäntä (kissa, vastustuskyky, stressi ym) ja sopivat ympäristötekijät (valo, kosteus, ilmanvaihto, lämpö, ravinto, populaatiotiheys ym). Kukin tekijä on tunnettava, jotta tartuntaketju voidaan ehkäistä tai katkaista.

Infektio voi välittyä sairaasta kissasta tai taudinkantajakissasta tartunnalle alttiiseen useilla tavoilla. Yleisin tartuntatapa on suora kontakti, siis kissat nenäkkäin. Epäsuorassa kontaktissa infektio siirtyy joko likaisten ruoka- tai juomakuppien, hiekka-astioiden, hoitovälineiden tai pintojen (lattiat, pöydät, seinät) välityksellä. Aerosolitartunnassa (pisaratartunta) taudin-aiheuttaja kulkeutuu yksilöstä toiseen ilman välittämässä pisarassa.Tartuntatapahtuma tavallisesti on horisontaalinen eli kissasta toiseen, mutta voi olla myös vertikaalinen eli emosta pentuihin joko istukan tai maidon välittämänä.

Selkein taudinlähde on oireinen, sairas kissa. Uhkan muodostavat myös tietyissä tapauksissa taudinkantajayksilöt, jotka esim. stressin seurauksena levittävät taudinaiheuttajia oireetta.

Merkitykselliset taudinaiheuttajat

Kissalan kannalta tärkeimpiä taudinaiheuttajia ovat viruksista leukemia (FeLV), kissojen immunokato (FIV), herpes (FHC), calici (FCV), klamydofila, parvo (FPV tai FP) eli panleukopenia, tarttuva vatsakalvontulehdus (FIP) sekä rabies (vesikauhu).

Kissaleukemiassa on todettu noin 30 % altistetuista kissoista kehittävän pysyvän infektion ja erittää kantajina virusta lähikontaktissa muihin kissoihin. Kissan immunokatoinfektio on yleisin ulkona kulkevilla leikkaamattomilla kolleilla, välittyy puremasta ja itämisaika voi olla on vuosia.

Kissan herpesvirus- eli rinotrakeitisvirus on yleinen ja vakava ylempien hengitysteiden virusinfektio. Kliiniset oireet ovat aivastelu, sierain- ja silmävuoto, silmän sarveiskalvon haavautumat, sierainhaavatumat, kuume, väsymys ja ruokahaluttomus. Virus on erittäin tarttuva, ja jättää helposti kantajia. Erityisesti stressi aktivoi kantajan erittämään virusta. Alttiina ovat kaikki kissat, joiden immuniteetti taudinaiheuttajaa vastaan ei ole riittävä, erityisesti pennut.

Calici-infektion oireita ovat lievä ylempien hengitysteiden infektoituminen, sierainvuoto, silmävuoto, haavautumat kielessä ja suussa, mahdollisesti myös nenässä. Tauti saattaa aiheuttaa myös keuhkotulehduksen, yleistyneen niveltulehduksen, kuumeen ja suolistotulehduksen. Calicivirus on erittäin tarttuva, kissat jäävät sen pysyviksi kantajiksi ja erittävät sitä jatkuvasti pieniä määriä syljessään.

Klamydioosin aiheuttaa bakteeri Chlamydophila felis. Tauti ilmenee joko ylempien hengitysteiden lievänä infektiona tai vakavampana keuhkotulehduksena. Krooninen silmä- ja sierainvuoto ja kroonisen keuhkoputken tulehduksen oireet seuraavat 6-10 vrk mittaista itämisaikaa. Klamydioosi välittyy pisaratartuntana, suorassa kontaktissa ja epäsuorasti kontaminoiduista pinnoista tai astioista.

Kissan parvoinfektio, tunnetummin panleukopenia eli kissarutto on erittäin tarttuva, erittäin kestävä, ja rokottamattoman kissan erittäin varmasti tappava virus. Taudinkuvaan kuuluvat äkillinen oksentelu, ripuli, voimakas väsymys, ja elimistön kuivuminen. Tappavuus vaihtelee eri tutkimuksissa noin 50-90 %. Tauti välittyy joko suorassa kontaktissa, tai epäsuorasti. Virus on erittäin kestävä ulkoisia oloja vastaan, säilyy tautia aiheuttavana vuosia erilaisissa pinnoissa ellei sitä asianmukaisilla desinfektioaineilla tuhota.

Tarttuva vatsakalvon tulehdus (FIP) on koronaviruksiin kuuluvat viruksen yhteydessä tavattava immunologinen sairuas. Tartunta on usein piilevä, muttaa saattaa kehittyä eteneväksi, riuduttavaksi sairaudeksi, joka johtaa lähes 100% varmuudella kuolemaan. Kliinistä sairautta edeltää noin 2 vrk - 2-3 viikon mittainen itämisaika (joskus useita kk). Kliiniset oireet ovat kuumeilu, painon menetys, ruokahaluttomuus, joillakin nesteen kertyminen vatsa- ja/tai rintaonteloon, neurologiset tai suolisto-oireet. FIP-tartunta on erityisen pelätty ja hankala jalostuskissaloissa. Tehokasta hoitoa ei ole tiedossa. Koronavirusta todettaa kissaloissa hyvin yleisesti (noin 95%), viruskontakteista vain noin 5% johtaa FIP sairauteen. Ratkaisevan tärkeää sairastumiselle on yksilön periytyvän puolustuskoneiston normaali toiminta ts, terve immunologinen reagoiminen.

Tartunnan estäminen kissaloissa

Jalostuskissaloissa oireeton tai pysyvä taudinkantajaemo saattaa infektoida pentunsa seuraavilla viruksissa: herpes, calici, leukemia, ja oletettavasti immunokato sekä infektiivinen peritoniitti. Äkillinen virusten aiheuttama hengitystieinfektio tavataan noin 5-8 viikon ikäisillä pennuilla, FIV ja infektiivinen peritoniitti saattavat ilmetä vasta useiden kuukausien päästä siitä kun pennut näennäisen terveinä ovat lähteneet kissalasta. Ongelmakissalan pentukuolleisuuden on todettu vaihtelevat noin 40-100 %:n välillä.

Tautikontrolli kissaloissa käsittää kissojen vastustuskyvyn parantamiseen tähtäävät toimenpiteet ja taudinaiheuttajien pääsyn estämisen kissalaan tai niiden harventamisen sopivalle tasolle.

Kissojen vastustuskyky muodostuu sekä niiden perimästä että niiden ympäristötekijöistä. Vastustuskykyyn voidaan vaikuttaa huolehtimalla: kissoista populaatiokeinoin, stressittömyydestä (ei liian paljon kissoja), infektiotautipaineesta, loisten häädöstä, hammashoidoista sekä rokotuksista, ympäristöstä ja ravitsemuksesta.

Kunkin kissalan omistajan tulee harkita kissalan sopiva koko ja taloudelliset voimavaransa joukon huoltamiseksi. Ylisuuri populaatio merkitsee tautiaiheisten tekijöiden kertymisriskin kasvua. Ylisuuressa ryhmässä kärsivät ne, joilla on erilaisia ravitsemuksellisia erityisvaatimuksia. Ylisuuren ryhmän stressi saattaa ilmetä merkkailuna, pakonomaisena itsehoitona (liiallinen nuoleminen), ulostamisena laatikon ulkopuolelle ym. Useampi kuin yksi poikkeava käytöspiirre vaatii puuttumista populaatiokokoon.

Stressin merkitystä aliarvioidaan suuresti tauteihin myötävaikuttavana tekijänä. Krooninen stressi laskee populaation yksilöiden immuniteettia ja ilmenee toistuvina, paikallisina limakalvojen tulehduksina kuten esim. kroonisina hengitysteiden, silmien sidekalvojen ja suoliston infektioina. Stressi altistaa myös esim. sienitartunnoille, muutoksille ruokailutavoissa, krooniselle oksentelulle ja ripuloinnille (ilman elimellistä syytä), ylinuolemiselle ja virtsalla merkkailulle, hedelmällisyyshäiriöille ym.

Tautipaineen pienentämiseksi populaatio olisi hyvä, ainakin ongelmien ilmetessä, jakaa osiin, jotka erotetaan toisistaan. Ihannejaottelu on seuraava: Ydinjoukon muodostavat pääpopulaatio, aikuiset kissat, leikatut ja leikkaamattomat, joilla ei pentuja. Toisen, eristetyn ryhmänsä muodostavat odottavat ja pentuja hoitavat emot. Kolmannen vierotetut pennut, neljännen uudet tulokkaat karanteenissaan ja viidennen kliiniset sairaat kissat.

Loishäädöt tulee suorittaa määrävälein, mielellään 3-4 kk välein, laajakirjoisilla lääkkeillä, koko populaatiossa. Pennuille suositellaan matolääkityksiä noin 2 kk iästä alkaen. Hyvä tapa on uusia lääkitystä 1 kk välein puoleen vuoteen saakka, sitten siirtyä aikuisten tyyliin. Emoille suositellaan tihennettyä loishäätöä ennen astutusta, sillä pentujen infektoituminen tapahtuu mm maidon välityksellä. Ulkoloisten häätöön on mahdollista käyttää pesuja tai loishäätölääkityksiä. Kirppuongelma vaatii erityisratkaisut ja tulee ottaa erityishuomion kohteeksi tuontikissan populaatioon tulossa. Korvien tarkastus säännöllisesti paljastaa mahdollisen Otodectes (korvapunkki) ongelman, merkkejä saattaa kuitenkin olla myös iholla. Otodecteksen hoito-ohjelman tulee kattaa noin 4-5 viikkoa.

Vuosittaiset eläinlääkärin tarkastukset käsittävät rokotukset ja perusterveydentilan tarkastuksen. Hyvä on tarkistaa erityisesti kissan suu. Ientulehdukset aiheuttavat ienrajan vetäytymistä, plakin kertymistä ja mineralisoitumista hammaskiveksi. Hammaskivi työntää ienrajaa ylöspäin hampaan kaulaa pitkin ja kiilteetön hampaan pinta paljastuu. Tämä syöpyy nopeasti, saattaen hävittää koko hampaan kruunun. Hammaskiveä voidaan poistaa. Tämä ei voi tapahtua kotona, koska vaatii anestesiaa. Poiston yhteydessä myös ientaskut puhdistetaan, pinnat kiilloitetaan viimeistelypastalla ja ientaskut huuhdellaan desinoivalla liuoksella. Kiillesyöpymiä voidaan pinnoittaa. Terveestä suusta eivät bakteerit leviä muualle elimistöön tai kissa pystyy syömään monipuolisesti.

Rokotukset tulee suorittaa koko populaatiolle määrävälein. Pentujen perusrokotukset vaativat vähintään kaksi rokotuskertaa. Jos ongelmia on erityisesti hengitystievirusinfektioista, on suotavaa aloittaa pentujen rokotukset jo noin 8 viikkoisina. Emoille tulee antaa tehosterokote ennen astutusta. Täten ne välittävät maidon mukana immuniteetin pennuilleen.

Ympäristön hygieniaan tulee kiinnittää erityishuomiota. Optimaalinen lämpötila on noin 18-20 ° C ja suhteellinen kosteus noin 35 % tai hieman vähemmän. Eniten tautipöpöjä konsentroituu hiekkalaatikoihin, ruoka-astioihin, seinään niiden takana, lattialle ruokakuppien alla, ikkunapintoihin jne. Pinnat tulee imuroida päivittäin. Pesun kestävät pinnat pestään vähintään viikottain ja mielellään desinfioidaan pyyhkimällä 1:32 laimennetulla hypokloriitilla. Hypokloriitin tulee antaa kuivua / haihtua kunnolla ennen kissojen päästämistä takaisin tilaan. Hiekka-astiat käsitellään määrävälein samoin, hoitoa helpottaa suuresti, jos hiekka-astian pohjalle levittää muovipussin ennen hiekan laittamista. Ruoka- ja juoma-astiat pestään päivittäin kissalan omalla astianpesuharjalla ja -aineella kuumassa vedessä, kerran viikossa niiden annetaan liota 10 min laimennetussa hypokloriittivedessä 10 min, sen jälkeen ne huuhdellaan puhtaalla vedellä ja kuivataan ennen käyttöä. Taudinaiheuttajien kestävyys vaihtelee eri käsittelyille. Esimerkiksi sieni-itiöt saattavat selvitä ympäristössä jopa 18 kk ilman erityistoimenpiteitä.

Optimaalinen ruokinta suuressa populaatiossa on hyvä perustaa valmiille laatukuivamuonille. Kunkin kissan fysiologinen tarve tulee ottaa huomioon, esimerkiksi kasvavan pennun ja imettävän kissan tarve on noin kolminkertainen verrattuna normaaliaikuiseen. Jos kasvava kissa kärsii energian ja ravintoaineiden puutoksesta, on seurauksena mm puutteellisesti kehittyvä immuniteetti ja altistus esim. sieni- ja muille infektiolle. Laadukasta kuivamuonaa täydennetään viikottain raakatuotteilla esim. lihalla, katkaravuilla, kalalla ym. tauriinin saanin varmistamiseksi. Samoin suolistobakteeriston tasapainottamiseksi voidaan tarjota kermaviiliä tai bulgarian jugurttia tai maitohappobakteerivalmistetta veden ohessa. Vierotusruokinta alkaa heti kun pennut lähtevät laatikostaan, tarjolla pidetään maidonvastikkeella pehmennettyä penturuokaa, raakaa lihaa, kuivamuonaa ja vettä.

Populaation uusi tulokas pidetään karanteenissa noin 4-6 viikkoa. Tänä aikana tarkkaillaan mahdollisia kliinisiä oireita, otetaan sieniviljelyt ja leukemia- ja immunokatotestit. Eri ryhmien hoitojärjestys on seuraava: 1. pennut emoineen, 2. vieroitetut, 3. terveet aikuiset, 4. karanteenikissat, 5. kissat, joilla kliinisiä oireita. Ainakin kädet pestään ryhmien välillä, tarvittaessa käytetään suojavaatetusta.

Kliinisen sairauden tai ongelman hoitaminen on aina paljon kalliimpaa kuin terveyden ylläpito. Useinkaan ei kissalatasolla riitä, että sairaan yksilön asia korjataan, vaan kyseessä on laajempi problematiikka. Seuraavassa kaksi esimerkkiä.

Omistaja tuo eläinlääkäriin kaksi pentua, joilla antibioottiin reagoimaton hengitystietartunta. Kliiniset tutkimuksen jälkeen kasvattajan pitäisi kyetä vastaamaan ainakin seuraaviin kysymyksiin: Onko ongelmaa vain tässä pentuessa, onko ongelma vain näiden pentujen emon pentueissa, koska ja millä emo rokotettiin, onko kissalaan tuotu uusia kissoja, miten pennut ja emo asuvat (yhdessä muiden kanssa vai eristyksessä), millainen lämpötila, kosteus ja ilmanvaihto, ruokinta ja loishäädöt?

Kasvattaja tuo uroskissan hormonipistokselle huonon siitoskyvyn vuoksi. Seuraavat kysymykset ovat tärkeät: Milloin kissa ollut viimeksi kliinisessä tarkastuksessa, onko ontumista, väsymystä, onko penis ja kivekset tutkittu ja normaalit (mahdollista karvaa peniksen juuressa), onko astumisvaikeuksia kaikkien naaraiden kanssa, onko astutuksia säännöllisesti, kuinka usein, ovatko pentueet pieniä, onko kollin hampaat kunnossa (voiko pitää naarasta niskasta kiinni astumisessa).

Yhteistyössä eläinlääkärin ja keskustellen muiden kasvattajien kanssa voi kukin muodostaa oman joukko-oppinsa kassalansa parhaaksi. Kissalaa voi täten pitää yksikkönä ja ratkaista kokonaistilannetta yksilöiden parhaaksi. Aktiivisesti näyttelyissä käyvät kasvattajat kissoineen muodostavat suuren, osaksi yhteisen populaation, jossa jokaisen vastuulla on tartunnan katkaisu ja pöpömäärän kurissapitäminen. Kissaharrastus on kasvamassa, vastuun tulee kasvaa samassa tahdissa.

Lähteet:
The Journal of Feline Medicine and Surgery for Practioner
Gary D. Norsworthy: Feline Practice
Josephine Wills and Alice Wolf: Handbook of Feline Medicine.