Kissalan sisä- ja ulkoloistartunnat, niiden ennaltaehkäisy ja hoito

Suvi Pohjola-Stenroos ELT, kissapraktikko
Kissaklinikka Felina

Mikrobit ovat väistämätön osa kissojemme elinympäristöä. Yleistäen voidaan todeta, mitä enemmän on kissoja, sitä enemmän on mikrobeja. Osa mikrobeja on haitattomia, mutta suuri osa taudinaiheuttajia. Taistelussa taudinaiheuttajia vastaan on tunnettava niiden elinolosuhteet ja leviämisen edellytykset. Tiedon avulla voidaan mm. mikrobien elinolosuhteisiin vaikuttamalla saada tartuntoja ehkäistyksi tai hoidetuiksi. Seuraavassa keskitytään kissalan tärkeimpiin sisä- ja ulkoloistartuntoihin, niiden hoito- ja ennaltaehkäisymahdollisuuksiin.

Sisäloistartunnat

Sisäloistartuntojen esiintyminen riippuu suuresti kissan ympäristöstä (koti - kissala ), ilmasto- hygienia- ja muista hoito-olosuhteista sekä etenkin samassa tilassa olevasta kissojen määrästä.

Sisäloistartunnan aiheuttajat voidaan luokitella seuraavasti: nematodit (pyörömadot) cestodit (laakamadot) ja protozoat (alkueläimet). Lajimääräisesti kissoissa on maailmalla todettu kymmenittäin erilaisia suolistoloisia. Seuraavaan on poimittu Suomen oloisssa keskeisimmät.

Nematodit

Suolinkaiset (Ascariasis)

Yleisin suolistoloinen kissassa. Zoonoosi (tarttuu selkärankaisten välillä, siis myös ihmiseen)

Kissan suolinkaisia ovat Toxocara cati ja Toxascaris leonina. Toxocara- tartunnan voi kissa saada kolmella tavalla: syömällä infektivisiä munavaiheita, maidon välityksellä emostaan, tai syödessään tartunnan saastuttuman isäntäeläimen eli pikkujyrsijän. Istukan kautta emosta pentuun eivät suolinkaiset kissalla siirry, vaikka koiralla siirtyvätkin. Toxascaris - tartunnan saa infektiviisten munavaiheiden avulla, se ei välity maidon välityksellä, ei vaella maksa - keuhkokiertoa, ja munat tulevat infektiivisiksi noin viikossa, lisäten ympäristökontaminaation riskiä.

Aikuinen suolinkainen, pituudeltaan 8-15 cm, elää kissan ohutsuolessa, jossa naaras munii munia. Munat poistuvat ulosteen mukana ja ne voidaan löytää ulosteen parasitologisessa tutkimuksessa flotaatiotekniikoilla. Lajit erotetaan toisistaan munien morfologian avulla. Toxocaran muna on paksu ja rosoinen, Toxascariksen muna on sileä. Munat ovat mikroskooppisen pieniä (65-75 um)

Toxocaran elinkerto on monimutkainen. Naaraan tuottama munamäärä on suuri. Munat kulkeutuvat ympäristöön, mutta ne eivät heti ole infektoimiskykyisiä, vaan vaativat kypsymisajan lämpötilasta riippuen. Osa munista voi säilyä elävinä ympäristössä jopa 2 vuotta. Suolinkaistartuntaa levittävät pääasiassa nuoret eläimet ulosteissaan.

Kissan syödessä infektiivisen munan, sen suolistossa munasta vapautuu toukka. Suuri osa suolinkaisen toukista saattaa vaeltaa verenkierron avulla kissan elimistössä (maksa - keuhkot- henkitorvi, yskitään ylös, niellään takaisin ja ovat jälleen ohutsuolessa kypsymässä aikuisiksi madoiksi, jotka alkavat munia - munat ulosteisin ja ympäristöön). Osa jää verenkiertoon ja kulkeutuu eripuolille elimistön ja jää latenssitilaan (suoliston seinämä - munuaiset ja muut elimet). Toukat ja aikuiset tekevät kudostuhoa riippuen sijaintipaikastaan.

Lajille vieraissa/vahinkoisännissä (ihminen, jyrsijät) elinkierto toteutuu epätäydellisenä, toukat kiertävät verenkierron mukana kohde-elimiin ja jäävät sinne aiheuttaen kudostuhoa. Lapsilla esim. suolinkaisen joutuessa elimistöön voi seurauksena tulla sen kapseloitumisen tuloksena silmämuutos (okulaarinen larva migrans) tai jäädessä muihin kudoksiin nk. viskeraalinen larva migrans- sairaus.

Kissanpennuissa suolinkaistartunta aiheuttaa kasvun hidastumista, oksentelua, ripulointia, anemiaa, karvapeitteen häiriöitä ja pömppövatsan, vaikka pentu muuten on lihasköyhä ja surkea.

Suolinkaistartunnan ennaltaestämiseksi aikuinen kissa, erityisesti jalostusnaaras, tulee madottaa mieluiten jo ennen astutusta. Madotus tiineydenkin aikana on valmisteesta riippuen mahdollista.

Pentujen madotus aloitetaan niiden ollessa 2-3 viikon ikäisiä, madotusta jatketaan jopa 2 viikon välein luovutusikään saakka riippuen kissalan koosta ja infektioriskistä. Yhtä aikaa pentujen ensimmäisen madotuksen kanssa madotetaan myös niiden emo uudestaan. Jos suolinkaistartunnan riski on ulostetutkimuksen perusteella todettu kissalassa pieneksi, voidaan rutiinisti madottaa pennut niiden ollessa 3 ,5 ja 7 ja 11 viikon ikäisiä. Useampi madotus ennen rokotusten aloittamista takaa paremman vastustuskyvyn. Täysikasvuisten kissojen madotus toteutetaan rutiinisti 2 kertaa vuodessa. Tuontikissa madotetaan ainakin kolmeen kertaan ennen sen päästämistä muun kissajoukon yhteyteen. Ulosteen hävittäminen ja hiekkalaatikoiden huolto ja pesu on tehtävä huolellisesti, lattiapintojen desinfektioon on hyvä esim. höyrypesuri.

Infektion hoitoon on useita yhdisteitä. ks. taulukko. Tehokkain on fenbendazoli (Axilur) 50 mg/kg kolmena päivänä ja tehoste kahden viikon välein, useampaan kertaan. Lääkettä voidaan käyttää kaikenikäisille kissoille.

Hakamadot (Uncinaria , Ancylostoma)

Eivät yhtä yleisiä kuin suolinkaiset, zoonoosi

Hakamatotartunnan voi saada kolmella tavalla: syömällä infektiivisiä munavaiheita, syömällä vahinkoisännän tai ihon lävitse. Istukan lävitse tai maidon välityksellä tapahtuvasta kissanpennun infektoitumisesta ei ole tietoa.

Ihon läpi siirtyvä toukka vaeltaa keuhkoihin, yskitään ylös, niellään ja päätyy lopuksi ohutsuoleen. Ruoansulatuskanavaan joutuva toukka ajautuu suoraan ohutsuoleen. Aikuiset madot imevät verta suolessa , tuottavat veren hyytymistä häiritseviä yhdisteitä ja aiheuttavat suolen pinnan tulehduksen ja verenvuotoa. Loinen alkaa tuottaa munia ulosteeseen 2-3 viiikon kuluttua infektoitumisesta.

Erityisesti hakamadot kiusaavat vastasyntyneitä ja nuoria kissapentuja.

Hakamatotartunnan kliiniset oireet kissassa ovat anemia, ohutsuolen häiriöt, ripuli, verinen -tumma, tahmea uloste, heikkous, väsymys, painon menetys, kuivuminen, karvapeitteen muutokset.

Diagnoosiin päästään ulosteen parasitologisen tutkimuksen avulla. Ancylostoma tubiaformae ja Ancylostoma brasiliense ovat kissoilla USA:ssa yleisiä, Uncinaria stenocephala ei niin yleinen ja Ancylostoma caninum harvinainen. Munat vaihtelevat kooltaan 35 -55 um (jopa 75 um). Ancylostomaa löydetään etenkin USA:n eteläosissa, Uncinariaa enemmän pohjoisosissa sekä Kanadassa. Suomessa ei ole laajempaa tutkimustietoa hakamatojen esiintymisestä, koska tietoa ei ole kerätty eri klinikoilta.

Hakamatotartunnan hoitamiseksi tarvitaan loislääkitystä: ks taulukko. Usein potilaan tukihoitona tarvitaan nestehoitoa, jopa verensiirtoa. Loishäätölääkitykseksi tehokkain ja laajakirjoisin on fenbendazoli, annostus sama kuin suolinkaisinfektiossa.

Piiskamato (Trichuris)

Kissan piiskamadot ovat harvinaisia. Piiskamatotartunnan kissa voi saada syömällä infektiivisen munan, toukka joutuu aluksi ohutsuolen pinnan epiteeliin cryptoihin. Sen jälkeen se siirtyy paksusuolen limakalvoon ja kypsyy siellä kolmessa kuukaudessa aikuiseksi. Kypsymisen aikana se imee verta suolen pinnasta ja aiheuttaa tulehduksen ja veristä ripulia.

Aikuiseksi kypsyttyään piiskamato alkaa tuottaa munia ulosteeseen, näitä erittyy ainoastaan ajoittain, joten diagnoosin tekemiseen tarvitaan useilta päiviltä (4-5 ) kerättyjä ulostenäytteitä. Ulostenäytteiden miksrokooppisessa tutkimuksessa erotetaan molemmista päistä navalliset munat.

Kliinisesti piiskamatotartunta ilmenee paksusuoliperäisenä ripulina. Uloste on limaista, veristä, löysää, runsasta, kissa laihtuu, on ruokahaluton, väsynyt. Osa kissoista kantaa piiskamatotartuntaa täysin oireettomina.

Piiskamatotartunnan hoitoon sopivin lääke on fenbendazoli.

Cestodit

Dipylidium, Diphylobothrium ja Taenia

Heisimadot ovat yleisiä kissojen parasiitteja. Yleisin niistä on Dipylidium caninum. Heisimatojen elinkierrolle on edellytyksenä usein väli-isäntä. Väli-isäntä syö infektiiivisen munan, ja pääisäntä taas väli-isännän. Pääisännässä kehittyy sukukypsä mato. Tämä tuottaa munia, joiden avulla kierto jatkuu.

Sekä pääisäntä (kissa) että väli-isäntä saavat madoista oireita. Pääisännässä esiintyy ruoansulatuskanavan oireita, erityisesti myös anemiaa.

Kissan yleisimmät heisimadot, ja niiden väli-isännät

Heisimato	Pääisäntä	Väli-isäntä	Metacestodi
Dipylidium caninum	kissa, koira	kirppu, täi	kystikerkoidi
Taenia pisiformis	kissa, koira kani	jyrsijät	kystikerkus
Taenia taeniaformis	kissa	jyrsijät	strobitokerkus
Diphyllobothrium latum	kissa, koira, ihminen	äyriäinen, järvikala	plerokerkoidi

Heisimatojen diagnoosi perustuu infektiivisen ulosteen sisältämien munien tai madon jaokkeiden tunnistamiseen. Dipylidium caninumin jaokkeet muistuttavat kurkunsiementä, sen munat ovat nk munapaketissa, johon tunnistaminen perustuu.
Diphyllobothrium latum eli leveä heisimatoa tavataan lähinnä Pohjois-Euroopassa ja Kanadassa.

Väli-isäntäkaloja ovat mm hauki, made, ahven. Kissat (ihmiset) saavat tartunnan syötyään kaloja raakoina tai riittämättömästi muuten valmistettuina. Yksittäinen mato voi kasvaa useiden metrien mittaiseksi. Jaokkeet ovat leveitä ja lyhyitä.

Taeniat eli kapeat heisimadot ovat kissalla yleisiä. Kissat saavat ne jyrsijöitä saalistaessaan. Madot voivat kasvaa jopa muutamien metrien mittaisiksi. Jaokkeet ovat neliömäisiä. Diagnoosi tehdään munien perusteella.

Heisimatotartunnan hoitoon tarvitaan sekä lääkeainetta että keinoja väli-isäntien kontrolloimiseksi. Heisimatojen häätöön käytetään etenkin pratsikvantelia (Droncit) 5 mg/kg , uusitaan kahden viikon kuluttua. Diphyllobotrium latumin hoitamiseksi tarvitaan kuitenkin lääkettä huomattavasti enemmän, 35mg/kissa. Ainoastaan Taenioiden häätämiseen soveltuu fenbendazoli. Väli-isäntien kontrollomiseksi tulee huolehtia kirpun häädöstä ja estää kissoja saalistamasta jyrsijöitä sekä syömästä järvikaloja kypsentämättöminä.

Protozoat

Alkueläininfektioista kissalakissoissa tärkeimpiä ovat giardioosi ja kokkidioosi.

Giardia

Giardia on alkueläimiin kuuluvat yksisoluinen, kaikilla selkärankaisilla tavattava suolistoloinen, jota tavataan maailman laajuisesti. Giardia duodenalis (intestinalis/ lamblia) on kanta, joka infektoi sekä ihmistä ja seuraeläimiä eli on zoonoosi.

Giardiainfektio kissaloissa maailmalla on tavallinen. Suurin osa infektoituneita kissoja on pentuja tai nuoria. Aikuisissa kissoissa infektio on usein oireeton ja siksi infektio jääkin diagnosoimatta. Pennun sairastaessa vasta esim. uudessa kodissaan, saatetaan aluksi epäillä ruoka-aineiden sopimattomuutta yms. Giardiainfektio on alidiagnosoitu kissalaongelmien aiheuttajana.

Pennuissa kliiniset oireet ovat huono painon kehitys tai laihtuminen, suurehko määrä vaaleaa, pahanhajuista ripuliulostetta joko jatkuvasti tai ajoittain, jopa vesiripulia, peräsuolen ulosluiskahduksia. Lopputuloksena on pienikokoinen pentu/pentueet , kissalan pentukuolleisuus voi olla myös lisääntynyt.

Giardiaasi-infektio kissalassa tekee kissat heikentyneen vastustuskyvyn takia herkemmäksi saamaan hengitystietartuntoja ja muita virusperäisiä sairauksia. Iän mukana infektiota vastaan kehittyy vastustuskykyä ja oireet vähenevät, mutta kissat jatkavat hiekkalaatikon kautta tartunnan välittämistä nuoremmilleen. Aina uusia pentueita sairastuu.

Giardian välittyminen tapahtuu infektiivisen ulosteen joutuessa suuhun (fekaalisoraalinen tartunta). Ulosteen sisältämistä ookystoista vapautuu mahahappojen ja haimanesteen vaikutuksesta trofosoiitteja, joiden elinkierto jatkuu ohutsuolen pinnassa. Infektio vaurioittaa suolen pintaa aiheuttaen ravintoaineiden pilkkoutumisen ja imeytymisen häiriötä ja ripulia.

Giardia lisääntyy tehokkaasti, jokainen trofosoiitti jakautuu 12 tunnin välein, kymmenessä vuorokaudessa yhdestä trofosoiitista on voi tulla jopa miljoona uutta, jotka kehittyvät kystiksi ja poistuvat ripuliulosteen mukana. Infektion prepatenssiaika, eli aika kystan saamisesta suuhun sen erittymiseen ulosteisiin vaihtelee 5-16 vrk.

Kystien erittyminen ulosteisiin vaihtelee, ja yksittäiset rutiiniparasitologiset metodit eivät aina riitä alkueläimen esille saamiseen. Ulosteen flotaatiotutkimusten lisänä voidaan Giardian osoittamiseksi käyttää ELISA- testiä, jolla osoitetaan Giardia-spesifistä proteiinia

Ideaalisimmillaan uudet kissat eristetään noin 6 viikon ajaksi, tänä aikana ulosteita tutkitaan ainakin kahdesti tartunnan mahdollisuuden selvittämiseksi. Yhdeksi näytteeksi ulostetta kerätään useilta päiviltä tutkimuksen osuvuuden parantamiseksi, esim. 5 näytettä, jätetään välipäiviä. Kissan lääkitys aloitetaan: tehokkaita lääkeaineita ovat mm. fenbendatsoli ja metronidatsoli. Näistä kissan kannalta miellyttävin/turvallisin käyttää ja sopii myös tiineelle ja imettävälle kissalle on fenbendatsoli (Axilur). Jos kissalassa todetaan Giardia > kissalan kaikki kissat hoidetaan fenbendazolila (50 mg/kg , 10 vrk ajan). Kun kuuri on aloitettu, hävitetään vanhat hiekkalaatikot, pestään lattiat ja seinät ym. mm. kissan kuljetuslaatikot puhtaiksi ulostekontaminaatiosta, pestään kissat ulostetahrojen poistamiseksi ja laitetaan puhtaaseen tilaan, jossa on uudet hiekkalaatikot hiekkoineen. Ympäristön hoitamisessa höyrypesuri on tehokas.

Giardiaa vastaan on USA:ssa kehitetty myös rokote. Rokote on tarkoitettu yli 8 viikon ikäiselle pennulle. Rokotteen tehosta kissalatasolla ei toistaiseksi ole paljon tietoa. Rokotetta käytetään erityistapauksissa alentamaan ympäristön Giardiatautipainetta yhdessä lääkehoidon yhteydessä. Rokotetta on erityisluvalla saatavana Suomessa.

Giardian elinkierto

Kokkidioosi

Kissan kokkidioosi on yleinen maailmanlaajuisesti ja se on zoonoosi.

Kissoilla tavataan useita kokkidilajeja mm. Isospora ja Cryptosporidium. Kokkiditartunnan kissa saa syömällä infektiivisen ulosteen sisältämiä ookystia, joissa on sisällä nk sporozoiitteja. Kokkidien elinkerto tapahtuu osaksi suolen seinämässä, osaksi lähi-imusolmukkeissa. Elinkierron pituus vaihtelee alkueläimen lajin mukaan, tuloksena ulosteen erittyy ookystoja, jotka poistuvat infektoimaan uusia isäntiä.

Kokkidioosin diagnostiikassa tutkitaan ulostenäytteitä joko suoran mikroskopian tai konsentroimismenetelmien avulla. Erityisesti Cryptosporidiumin diagnostikka on vaikeaa, koska ulsteeseen erittyvä ookysta on kooltaan vain noin 3-4 um eli punasolua pienempi. Cryptospodiumin diagnostiikkaan on saatavana myös immunologisia menetelmiaä, joissa ulosteesta tutkitaan kystan antigeenin esiintymistä.

Kokkidioosi on erityisesti nuorten kissojen sairaus. Toisaalta sitä on todettu usein myös muun parasiittitartunnan tai muun kroonisen, immuniteettiin vaikuttavan infektion yhteydessä myös vanhemmilta eläimiltä. Usen myös sen esiintyminen kissalassa kertoo ylisuuresta populaatiosta ja huonosta hygieniasta.

Kokkidioosia sairastavan kissan ulosteet ovat löysiä, vaaleita/vihertäviä, pahanhajuisia, limaisia, osaksi verisiä, vaahtoavia ja niitä tulee runsaasti. Kissassa todetaan ruokahaluttomuutta, oksentelua, anemiaa, kuihtumista ja painonmenetystä.

Hoitona kokkideihin käytetään sulfayhdisteitä, nestehoitoa ja muuta tukihoitoa. Cryptosporidiumiin ei lääkehoito tehoa. Infektion voi saada rajoittumaan immuniteettiin vaikuttavilla tukitoimenpiteillä. Yksittäisissä tapuksissa tylosiinilla on todettu olevan hieman tehoa.

Kokkidien vastustamisessa on tärkeintä ympäristön riittävä, säännöllinen puhdistaminen desinfektioaineilla, mm. hypokloriitilla tai höyryllä, ja populaation koon pitäminen tilojen kokoon ja huoltoon nähden sopivana.

Ulkoloistartunnat

Ulkoloistartunnat ovat monissa osin maailmaa suurin syy kissojen ihosairauksiin. Erityisesti tiheä populaatio, lämmin ja kostea ilmasto, sekä puutteellinen hygienia mahdollistavat tartuntojen esiiintymisen sekä muodostvat riskin niiden leviämiselle etenkin näyttelyiden, siitosyksilöiden matkojen tai tuontien yhteydessä. Osa ulkoloistartunnoista on myös zoonooseja, eli tarttuvat muihinkin selkärankaisiin, myös ihmiseen. Suomessakin ektoparasiittien merkitys on kasvamassa kissaharrastuksen parissa. Taustalla ovat lisääntynyt näyttelyissä käyminen ja tuontikissojen hankinta. Seuraavassa tärkeimmät kissalan ektoparasiitit eli ulkoloistartunnat ja niiden vastustus.

Taksonomisesti ulkoloiset voidaan jakaa hyönteisiin (kirput, väive) ja hämähäkkieläimiin (sikaripunkki, hilsepunkki, syyhypunkki, korvapunkki).

Kirppu (Ctenocephalides felis)

Maailmanlaajuisesti yleisin kissan ulkoloisista. Zoonoosi.

Kirput ovat siivettömiä, pieniä, ruskeita, lateraalisesti litistyneitä hyönteisiä ja 2-4 mm mittaisia. Niiden elinkierron suurin osa tapahtuu isäntäeläimen ulkopuolella ja pituus vaihtelee ympäristöolosuhteiden mukaan 6-24 kuukauteen. Kirpun esiintymistä suosii etenkin lämmin ympäristö. Aikuinen naaraskirppu munii runsaasti ( jopa 40-50kpl/vrk) 1-2 mm mittaisia, valkeita, soikeita munia isäntäeläimeen ja ympäristöönsä, osa munista on löydettävissä isäntäeläimen karvoituksesta. Munista kehittyy 2-12 vrk kuluessa toukkavaihe, joka ravintonsa kirpun kissasta imemästä verestä ja muista eritteistä joko kissasta tai ympäristöstä. Toukat ovat arkoja kuumalle, kylmälle, kuivumiselle ja suoralle auringon paistelle. Kehityksen edetessä eri välivaiheiden kautta parasiitille syntyy kitiinikuori ja se kestää ulkoisia olosuhteita toukkaa paremmin. Aikuinen kirppu siirtyy hakeutuu uuteen kissaan ja kierto alkaa alusta. Isäntien puuttuessa aikuinen kirppu tulee toimeen ympäristössä useiden kuukausien ajan.

Kirput imevät verta ja samalla purevat kissaa tai muuta isäntää. Puremassa ihoon pääsee kirpun sylkeä, jossa on veren hyytymistä häiritsevää yhdistettä ja joka allergisoi isäntäeläintä. Kirpun suosima paikka kissassa on keskilinjassa ristiselässä ja lantion alueella, vatsassa, takajaloissa ja joskus niskassa ja päässä. Näillä alueilla esiintyy ensin naarmuja, katkenneita karvoja, karvattomuutta sekä nk miliaaridermatiittia (mustaa pientä karstaa iholla, ei kuitenkaan tyypillistä vain kirpputartunnassa).

Aikuiset kirpun löytäminen kissasta on hankalaa, koska suuren osan aikaa kirppu on kissan elinympäristössä. Kirpun löytämiseksi kissan voi kammata tiheällä kammalla tumman paperin päällä ja etsiä kirpun munia tai kirpun verisiä ulosteita. Kirpun diagnostiikan apuna voidaan käyttää myös ihon sisälle annettavaa kirppuekstraktia. Positiivisessa tapauksessa diagnoosin saa 15 - 30 minuutissa.

Kirpun hoito on monivaiheista ja työlästä. Hoidettava on kissojen lisäksi myös niiden ympäristö ja mahdollisesti perheen muun lemmikit. Kirpun häädön I vaiheessa tapetaan kissasta aikuiset kirput esimerkiksi pesemällä tai lääkeyhdisteiden avulla, ks taulukko. Kirpun häätöön markkinoilla olleiden pesuaineiden ongelmana on ollut se, ettei niistä jää pesun jälkeen iholle sopivaa nk estojäämää, joka vaikuttaisi ympäristöstä pesun jälkeen kissan tulleeseen kirppuun. II vaiheessa huolletaan ympäristö siten, että kirpun välivaiheiden kehittyminen aikuisiksi estyy. Ympäristön huoltoon kuuluu hyvä imurointi, pussin hävitys ja käsittely esim. hyönteismyrkky Raidilla. Etenkin kissanpennuilla massiivinen kirpputartunta voi aiheuttaa anemiaa, joten muukin tukihoittarve tulee arvioida. Samoin kirpunhäädön ohessa häädetään sisäloisista heisimato, jonka väli-isäntä kirppu on.

Ennaltaehkäisy kannattaa parhaiten, koska tartunnan hoitaminen on työlästä, kallista ja aikaa vievää. Uudet kissat käsitellään huolellisesti vähintään muutamaan kertaa niiden saavuttua kissalaan ja eristetään muusta populaatiosta noin 6 viikon ajaksi. Kissan mukana tulleet peitteet hävitetään ja laatikko desinfioidaan. Kissa lääkitään laajakirjoisilla loislääkityksillä ja siitä häädetän varmuden vuoksi kirput (suotavaa on myös tutkia dermatofyyttien = ihosienten varalta). Näyttelymatkoile lähdettäessä kissalle käytetään ennaltaehkäisevää kirppusuojausta, ks taulukko.

Erilaisista iho-oireista kärsivän kissan perustutkimuksiin kuuluu kirpputartunnan mahdollisuuden selvittäminen. Tämä on usein hankalaa, koska lievä infektio ei välttämättä löydy. Suositeltuna keinona on silloin hoitaa kissa mahdollisen kirpputartunnan varalta joka tapauksessa.

Väive (Felicola subostrata), pediculosis

Väiveet ovat kissassa jokseenkin harvinaisia. Väivetartunan riski on suurin kissapopulaatioissa ja väivetartunta on zoonoosi.

Väiveet ovat pitkänomaisia, siivettömiä hyönteisiä, joilla on kolme paria jalkoja. Väiveet eivät kauaa (noin viikko) tule toimeen ilman isäntäänsä. Elinkierto tapahtuu vain kissassa ja se kestää noin 3-4 viikkoa.

Väive munii munansa kissan karvapeitteeseen ja muna kiinnittyy karvaan pitkin koko pituuttaan. Välivaiheiden kauta synty aikuinen, joka elää ihon pintakerrosta syöden, eritteistä ja saattaa imeä verta. Tartunnan oireita ovat intensiivinen kutina, huono, kuiva, lyhyt karva, kiillottomuus, karvattomuus, paha ihotulehdus, ruvet, miliaaridermatiitti, anemia, liikkumishaluttomuus, jäykkyys, ärtyisyys ja lisääntynyt talineritys erityisesti selän iholla.

Diagnoosiin päästään ihoa suurentavalla kameralla tarkastelemalla tai raapenäytteitä mikroskoopilla tutkien. Hoitona väivetartunnoissa suositellaan pyretriinipohjaisten pesuaineiden tai vaahtojen käyttöä.

Sikaripunkki (Demodex)

Demodikoosi on harvinainen infektio kissassa. Demodexia tunnetaan kaksi lajia, Demodex cati on sikarin muotoinen pitkänomainen ja kapeahko hämähäkkieläin, jolla on surkastneet raajat. Toinen laji on nimeämätön ja muodoltaan lyhyempi ja tanakampi.

Demodexia saatetaan löytää kissan iholta tai korvista ilman minkäänlaisia oireita. Tartunta siirtyy emolta pentuun imemisvaiheen aikana ensimmäisinä elinpäivinä. Jotkin pennut ovat perimältään tai vastuskyvyltään alttiimpia kuin toiset ja mahdollistavat demodexin lisääntymisen ja saavat vähitellen tulehdusoireita ja karvalähtöä iho-oireikseen. Erityisesti kissan leukoosi- ja immunokatotartunta suosivat demodikoosin esiintymistä oireisena.

Useimmiten iho-oireet ovat päässä, korvissa ja kaulassa. Demodex asuu karvatupissa, joskus talirauhasissa, nahanalaiskudoksessa ja imusolmukkeissa. Se elää ihon eritteistä, soluista ja talista. Karvafollikkelliin munituista munista kehittyy kuusijalkaisia toukkia, niistä edelleen 8 jalkaisia nymfejä ja lopuksi tynkäjalkasia aikuisia.

Iholla Demodex saa aikaan reaktion paikallisesta karvattomuudesta laaja-alaiseen punoitukseen ja infektioon, iholla on paksunnoksia, rupia, eritteitä. Usein myös imusolmukkeet ovat suurentuneet. Usein talieritteisen korvatulehduksen syynä on demodikoosi.

Monesti demodikoosia sairastavan kissan perusterveydentila on muuttunut, sillä voi olla krooninen hengitystietulehdus, sokeritauti, leukemia tai jokin muu vastustuskykyä laskeva sairaus. Demodikoosia nähdään eniten oireettomana nuorissa kissoissa. Primäärinen demodikoosi ei aiheuta kutinaa.

Hoitona käytetään talieritystä hillitseviä shampoita, immuniteetin nostoon tarkoitettuja valmisteita, antibiootteja ja rasvahappokapseleita sekä mahdollisen, altistavan perustaudin mahdollisimman hyvää hoitoa. Kortisonia demodex-potilaalle ei pidä käyttää edes paikallisesti.

Hilsepunkki (Cheylietella)

Hilsepunkki on herkästi tarttuva, myös muihin lajeihin kuin kissaan, on zoonoosi.

Hilsepunkit esiintyvät kissoissa jokseenkin harvoin. Cheylietella blakei on yleisin löydös. Aikuiset ovat suhteellisen suurikokoisia, niillä on satulan mallinen ruumis, väkäset suuosissa , 4 paria pitkiä jalkoja, jotka päättyvät kampamaisiin osin kynsien sijasta. Elinkierron pituus on 35 vrk.

Cheylietelloosi välittyy sekä suorasti kissojen että epäsuorasti, esim. hoitovälineiden avulla. Hilsepunkki elää ihon keratiinikerroksessa , muodostaa valetunneleita pinnan röhnään ja ajoittain imee kudosnestettä lävistäessään ihon. Munat, toukat, nymfit ja aikuiset kaikki kehittyvät samassa isännässä. Aikuinen cheylietella tulee toimeen ilman isäntäänsä noin 2 vrk ajan.

Cheylieteloosin oireet ovat hilseily, joskus kutina, mutta myös esiintyy yksilöitä, joilla kutina on hyvin pientä tai puuttuu kokonaan. Iholla on eritteitä, se voi olla tulehtunut, rupinen, näppyläinen tai olla vailla muita muutoksia kuin hilsettä.

Diagnoosiin päästään iholta otettua raapenäytettä joko suurentavalla kameralla tai mikroskoopilla tutkien. Cheylietelloosin hoidossa käytetään pesuaineita tai ivermektiiniä useampaan pistosta kahden viikon välein annettuna. Huolellinen ympäristön hoito tulee myös tehdä.

Syyhypunkki (Notoedres cati)

Syyhypunkkeja tavataan kissoilla harvoin, kysessä on erittäin herkästi tarttuva zoonoosi.

Syyhypunkki on pienikokoinen, pyöreähkö ja valkoinen. Sen toukalla on 3 paria lyhyitä jalkoja, aikuisella jalkoja on neljä paria. Aikuisella on imukupit etummaissa 2 raajassa.

Syyhypunkki elää ihon pintakerroksissa koko elinikänsä ja tulee toimeen isäntänsä ulkopuolella vain lyhyen ajan. Erityisesti punkki suosii korvalehden reunoja, kyynärpäitä, vatsaa, ja kintereen seutuja. Se aiheuttaa voimakasta kutinaa, ihon tulehduksen ja karvattomuutta. Iholle saattaa muodostua eltaantunut haju, paksuuntumia, rupia, näppylöitä ja haavautumia. Voimakkaat oireet johtavat ruokahaluttomuuteen ja painonmenetykseen. Infektio leviää hetkessä koko eläimeen ja usein todetaankin suurentuneet imusolmukkeet ihonmuutosten ohessa.

Syyhypunkin koko elinkerto kestää kolmisen viikkoa. Diagnoosiin pääsemiseksi tarvitaan raapenäytteitä iholta, biopsianäyte tai histopatologinen tutkimus iholta, verenkuvassa monesti nähdään eosinofiliaa sekä anemiaa. Syyhypunkki on erittäin vaikea löytää raapenäytteistä, monesti tarvitaan 10 -15 raapenäytettä ennen kuin tunnistaminen on tehty.

Syyhypunkin hoitoon tarvitaan usein karvan ajelua, rupien liuottelua, antibootikuureja ym tukihoitoa. Sairastuneet eläimet tulee tarkoin erottaa terveistä. Tehokas hoito on tähän asti ollut ivermektiini-injektio, kahdesti kahden viikon välein.

Korvapunkki (Otodectes synotis)

Erittäin yleinen korvien ja ihon loinen kissassa, myös zoonoosi.

Korvapunkki on valkea, suhteellisen suurikokoinen, vapaasti liikuva, ja sen elinkierto on kolme viikkoa. Korvapunkki tulee toimeen ympäristössä ilman isäntäänsä jopa kukausien ajan. Se ei ole erityisen isäntäspesifinen ja voi kissan lisäksi infektoida usein myös koiria.

Korvapunkkitartunta välittyy suorassa kontaktissa. Parasiitti elää korvakäytävän pinnassa ja joskus myös iholla. Ravinnokseen punkki syö kudosta ja kudosnestettä korvakäytävän pinnasta ja aiheuttaa kovaa kutinaa. Korviin tulee tummaa, kuivaa punkin tuottamaa jätettä runsaasti sekä rupea. Infektio voi siirtyä puhjenneen tärykalvon lävitse keskikorvaan.

Diagnoosiin päästää tutkimalla korvakäytävän eritettä mikroskooppisesti.

Korvapunkkitartunnan saanutta hoidetaan puhdistamlla korvakäytävät punkin eritteistä tarvittaessa kevyessä narkoosissa. Korvaan voidaan käyttää punkkiin tehoavaa paikallishoitoa vähintään kolmen viikon ajan. Tehokkain hoit on ivermektiini, joko injektiona tai korvan. Joskus kutinaa ja sekundaarista infektiota helpotetaan myös kortisonia ja antibioottia sisältävillä korvatipoilla.

Mitä uutta parasiittitartuntojen hoidossa

Parasiittitartuntoja on perinteisesti lääketieteessä kutsuttu nk trooppisiksi sairauksiksi siksi, että niistä suurin osa on esiintynyt lämpimän ilmanalan maissa. Matkailun myötä tämä "trooppinen riski" onkin nyt siirtynyt lentokoneella ja muilla kulkuvälineillä kattamaan koko maapallon väestöä.

Samoin on käynyt kissojemme kohdalla. Suomi ei ole enää kaukana pohjoisessa, eristyksissä, vailla kissojen parasiitteja. Kissaharrastuksen myötä meidän kissaloissamme löydetään saman parasiitit kuin maailmalla muuallakin. Valveutunut kissaharrastaja perehtyy niihin ja etenkin tartuntojen ennaltaehkäisyyn. Onneksi lääketeollisuudessa on nyt pitkästä aikaa parasiittirintamalla uutta, josta voidaan odottaa laajamittaista hyötyä kissojen ja niiden omistajien terveyden turvaksi. Unohtaa ei sovi, että suuri osa parasiittitartunnoista on zoonooseja. Kasvattajan tehtävä on varmistaa, ettei pennun mukana uuteen kotiin kulkeudu ihmisellekin haitaksi olevia mikrobeja